Pieniä kuulumisia vain.

Ei taas oo tullu paljon kirjoteltua. Eipä täällä varmaan kukaan ole kaipaillutkaan.

Tänään ehdin kuitenkin pysähtyä kunnolla - pakosta - joten päätin kirjoittaa hieman. Eilen siivoillessa nimittäin onnistuin telomaan (taas) selkäni niin, että tänään en pääse sohvalta ylös ilman, että otan tukea jostain ja nostan itseni käsien varassa ylös. Käveleminen aluksi on aivan kamalaa. Selkä kyyryssä ja varovaisia pieniä askelia. Kauan kun kävelee, niin alkaa se sujua paremmin, mutta jossain välissä jaloista menee tunto ja on pakko istua alas.
Tuntuu kuin alaselässä olisi äärimmilleen täyteen puhallettu pallo, joka poksahtaa minä hetkenä hyvänsä.

Huomenna vielä pitäisi käydä työhaastattelussa. Onneksi anoppi lupasi mut sinne viedä. Toivottavasti pääsen haastattelun jälkeen tuolilta ylös :D

Ainiin..meille tulee vauva! Tänään rv 9+5. Eka neuvola oli viikko sitten. Sattui vielä hyvä säkä ja yksi toimenpidehuone oli vapaana. Päästiin tyttären kanssa näkemään ultrassa jo uusi kaveri. Sydän sykki kovaa vauhtia ja Pieru oli levottomalla tuulella. Kokoajan heilui johonkin suuntaan. Aivan kummallista, että noin pieni näyttää jo kuitenkin ihmiseltä ja sydän sykkii. On tämä jännää, vaikka toinen kerta itselleni jo. Oikeastaan jännittävämpää. Ehkä koska tiedän nyt enemmän ja tiedän mitä kaikkea sitä voikaan pelätä. Ja koska kesällä sain keskenmenon suurinpiirtein viikolla 7 - 8.

Uusi elämä?

Lauantaina muutettiin pieneen maalaiskylään Vaasasta.
Ihana paikka, ihanat ihmiset. Aivan erimoista meininkiä ku nämä perusvittuuntuneet vaasalaiset. Itsehän olen syntynyt ja aina asunut Vaasassa. Aina myös halunnut pienempään paikkaan asumaan. Mieluiten maalle.
Nyt tosiaan asuinpaikkana maalaismaisemat, joista ei ole aivan tajuttoman pitkä matka esim Vaasaan tai Seinäjoelle.

Ensimmäinen viikko uudessa kodissa kahden "kämppäkaverin" (miehen ja koiran) kanssa on sujunut tosi hyvin - ja nopeasti.
Tyttären kanssa käytiin hoitamassa viimeiset asiat kuntoon Vaasassa eilen. Oltiin yö mun isäni luona ja tänään tultiin takaisin uuteen kotiin. Oli ihana päästä kotiin. Se on aina vissiin hyvä merkki?
Oli kuitenkin kiva nähdä isää ja isän vaimoa, isosiskoa ja hänen perhettään ja pikkuveljeä.
Tänään kuitenkin kotiin päästyä iski joku alakulo. On jotenkin tosi paha olla. Itkettää aivan ilman mitään sen kummempaa syytä. Kai tämä jonkin asteista koti-ikävää sitten on? Tätä kuitenkin osasi odottaa tulevaksi. Itse Vaasaa ei ole ikävä, mutta sukulaiset ja kaikki läheisimmät ihmiset tietenkin jäivät synnyinkaupunkiin.
Alle 1h matka tästä kotikulmille on. Lähes aina voi mennä käymään, jos siltä tuntuu.

Rakastan kuitenkin uutta kotikylääni, ihanaa ukkoani, ukon ..meidän(?) koiraa ja olen myös tullut tosi läheiseksi ukon äidin kanssa. Myös ukon parhaan kaverin vaimo on hyvä ystäväni. Ihminen, jonka kanssa voi puhua aivan mistä tahansa.

Nyt on ikävä. Odotettu ikävä. Tämä helpottaa kyllä, koska täällä kaikki on hyvin.

Ei paljon ehdi blogiin kirjoitella, vaikka asiaa olisi paljon. Teen tosiaan kolmivuorotyötä ja yhden työviikon aikana voi olla vaikka kaikkia kolmea vuoroa. Ei tosiaan mitään viikko aamua, viikko iltaa jne, vaan kaikkea sekasinsa.
Samaan aikaan pakkaillaan kotia laatikoihin. Ens kuun lopussa nostamme kytkintä ja vaihdamme kaupunkia. Saimme Ukon kanssa toivomamme vuokrakämpän. Ei kannata vielä omaa ostaa, kun vasta muutetaan yhteen. Katsellaan hetki näin.
Uusi työpaikkakin odottaa. Ei oikeestaan jännitä edes maisemanvaihto. Olen kuitenkin aikalailla aina halunnut tästä kaupungista pois. Pienempään. Nyt se haave toteutuu.

Tyttö pääsee pienempään kouluun. Turvallisemmalle alueelle. Ulkona voi leikkiä hieman myöhempäänkin illalla, eikä tarvitse pelätä että jotain sattuu.

Olen ollut sairaslomalla pari päivää. Sain keskenmenon. Tunteet ja ajatukset on aivan sekaisin. Ne kuvat ei koskaan poistu mielestä. En oo nukkunu sitten torstai-perjantai yön. Ei vaan saa unta. Aina kun vaipuu pieneen horrokseen, puoliuneen niin hätkähdän hereille. Aamuyöstä nukahdin puoleksi tunniksi. Heräsin siihen, kun näin unta, että Ukko usutti koiransa mun kimppuun. Tunsin kuinka koiran hampaat pureutui mun nilkkaan.

Vatsa on ollut törkeen kipeä. Kauankohan tätä jatkuu?
Huomenna pakko mennä töihin. Aivan pakko. Niin tosin ajattelin eilenkin. Soitin kuitenkin, etten voi tulla. Ihmiset ahdistaa. En haluaisi nähdä ketään muuta, ku Ukon nyt.
Entä jos en pärjää töissä? Jos sinne tulee joku, joka on juuri saanut keskenmenon? Alanko itkeä potilaan aikana? Pystynkö siihen..

Töitä töitä

Iltavuoroa pukkas tänään, joten ei sen kummempia juhannuksenviettoja täällä ole harrastettu. Eipä haittaa yhtään, en ole koskaan ennenkään juhannusta viettänyt.
Huomenna aamulla kuitenkin suunnistan ukon luokse.

Syömiset takkuaa, kuten aina. Menny koko viikko ilman ruokaa. Vettä, kahvia ja teetä on mennyt senkin edestä. Töissä on niin helppo olla syömättä ja etenkin iltavuorosta kun tulee kotiin, niin sitä vaan jumahtaa hetkeksi rauhoittumaan koneelle ja menee nukkumaan. Ei käy ruoka edes mielessä.

Muutenkin olen voinut tosi huonosti koko viikon. Oksettanut joka päivä enemmän tai vähemmän - yleensä enemmän. Etenkin aamuisin olo on aivan järkyttävä.
Ukon luona syömisen poisjättäminen on helppoa. Sielä aika kuluu niin nopeesti ja ukko syö sellasia ruokia, joihin en yksinkertaisesti uskalla edes koskea. Ukko aina laittaa mulle lautasen valmiiksi, mutta ei pahastu vaikken söisi. Ollaan näistä syömisongelmista jonkun verran puhuttu. Ei painosta. Kannustaa ja muistuttaa. Joskus pyytää "Söisit säki vähäsen?".

Mun on pääosin niin helppo olla syömättä, etten oikeestaan tunne tarvetta syödä. Joskus tulee hetkeksi sellanen olo, että voisi mättää kaiken mitä eteen tulee. Se olo yleensä menee kyllä yhtä nopeasti ohi, kun on tullutkin.

Aika näyttää..

En tiedä lukeeko tätä blogia kukaan. Kirjottelenpa kuitenkin vähä missä mennään.

Kiirettä siis pitää, kuten kirjottelutahdista voinette arvata. Valmistuin koulusta hyvin arvosanoin ja sain stipendinkin. Pääsin heti töihin yhteen sairaalaan päivystyspoliklinikalle. Potilaita siis ovat kaikki maan ja taivaan väliltä; on niitä jotka itse kävelevät paikalle hakemaan vaikka vain sairaslomaa ja on niitä jotka tuodaan ambulanssilla ja joita joutuu elvyttämään.
Työn lisäksi on tuo ihana Ukko. Kaikki pidemmät vapaat (enemmän, kuin 1 päivä) menee pääosin ukon kanssa. Ja tietenkin tuo lapsi tarvitsee oman aikansa myös. Paljon ylimääräistä nettiaikaa ei siis juurikaan ole.

Ukon kanssa menee oikein hyvin. Välillä täytyy tietenkin riidellä jostain asioista, mutta se on sellasta normaalia känää, mitä nyt aina ihmisten välille tulee. Syksyllä luultavasti tulee vastaan myös maiseman vaihdos. Ei mitään ole lyöty lukkoon, mutta tälläinen ajatus olis pohjalla, kunhan töitä löytyy uusista maisemista.

Nyt täytyy alkaa valmistautumaan töihinlähtöön. Jos tätä joku vielä lukee, niin kirjotelkaahan kuulumisianne.

Mukavaa kesän alkua kaikille. :)

Yllättäviä käänteitä.

Kerroin yks ilta ukolleni paniikkihäiriöstä. En ole pahoja kohtauksia saanut enää vuosiin, mutta tiedän että sairaus ei lähde koskaan täysin pois. Vieläkin huomaan aika-ajoin pieniä oireita ja osaan näin välttää asioita, joista oireilu pahenisi.

Usein jos oon oikeen kipeenä, niin en jaksa niin taistella näitä oireita vastaan ja saan pahempia olotiloja (en kuitenkaan kunnon kohtauksia), kuin terveenä ollessani.

Päätin tosiaan kuitenkin kertoa. Onhan se hyvä, että Ukko tietää mistä on kyse, kun nämä vaikuttavat paljon mun elämään nykyäänkin. Esimerkiksi joskus olen herkemmällä päällä, ja en pysty välttämättä katsoa aivan kaikenlaisia elokuvia, tai edes kuuntelemaan niitä taustalla, kun Ukko niitä katsoo. Tämä taas tykkää esimerkiksi kaikesta henkiin ja kummituksiin liittyvistä leffoista ja dokkareista aivan tajuttomasti. Kerran olen joutunut pyytämään, että lopettaisi katselun, kun muuten sekoo pää.

Nyt halusin siis selittää asiaa tarkemmin. En pyydä vain siksi, että olisin paskamainen vaan oikeasta syystä. Kerroin tarkkaan pahimmat oireeni, mitä joskus on ollut. En ole puhunut niistä näin paljon koskaan kenellekään. Jostain syystä silti tuntui, että hänelle tosiaan voin kertoa.

Tähän pitkään selostukseeni Ukko vastasi tiuskasten jotain vihaisena. Vaihtoi sitten puheenaihetta.

Sanoin myöhemmin sitten, että välillä oikeesti tuntuu ettet välitä siitä mitä kerron sulle.

Tuntui, että olisi suuttunut siitäkin. No hyvät yöt kuitenkin toivoteltiin sydämien ja pusujen kera. Tiesin, ettei se oikeesti vihanen ainakaan ole..ainakaan paljon.

Seuraavana iltana Ukko yhtäkkiä kesken muun keskustelun tokaisi "Mun pikkusiskolla on ollu samantyylisiä paniikkikohtauksia." 

Ukko siis tarvitsee ajan prosessoida ja ajatella halki tärkeät asiat. Ottaa ne sitten puheeksi kyllä. Tuntui tajuttoman hyvältä kuulla tuo lause. Ja todeta, että helkutti, tuohan tosiaan välittää ja kuuntelee mitä puhun!

Tänään myös Ukko kehui mun ulkonäköä sellaisella tavalla, jota en nyt tänne julkaise. Mutta sen verran paljastan, että varmasti kaikki tiedätte etten pidä itseäni mitenkään hyvän tai haluttavan näköisenä...etenkään vähissä vaatteissa. No selvästi sitä olen kuitenkin Ukon mielestä. Ei tällaista pyyntöä olisi muuten mulle heittäny.

Tosi hyvä mieli tuli tästäkin.

Ukko oli vielä tilannu mulle yhden lahjan! En ensin edes uskonut. Ajattelin että se oli joku läppä, ei ollut. 

Kerroin joskus aiemmin, että olen työharjottelussa. Pian tämä asia muuttuu, kun harjottelujakso loppuu. Tai no tämän jälkeen alkaa toinen harjottelujakso, toisessa paikassa.

Mutta! Asia jonka halusin kertoa ja mikä muuttuu on se, että mua pyydettiin tähän nykyiseen paikkaan oikeasti töihin! Työt alkaa heti, kun valmistun keväällä! Jes! Vihdoin tuntuu, että elämässä alkaa olla oikea suunta. 

Treeniä on nyt paljon. Teen lähes jokapäivä lihaskuntotreeniä ja juoksen 3 - 4 kertaa viikossa.

Oon oikeesti onnellinen!

Mitäh?

Mikähän ihme siinä on, kun ihmiset aina puhelee jostain asioista ja on kovastikkin jotain mieltä. Itse kun on hetken mietiskellyt toisen mielipiteitä ja päätynyt jonkinmoiseen kompromissiin ja todennut ehkä jopa, että eihän tuo idea niin huonolta loppujenlopuks kuulostakkaan. Tämän ku meet kertomaan "ihmiselle", niin mieli muuttuuki samointein!

Näitä asioita tuli Soittajan kanssa esille joka päivä. (Tämä vain esimerkkinä, että on näköjään muitakin!)

Nyt tämän uuden Ukkoni kanssa on 3 isoa asiaa noussut esille. Alleviivaisin myös sen, että Ukko ITSE on alottanut näistä asioista puhumisen. En minä.

En nyt kaikkia näitä asioita halua tässä vaiheessa ainakaan avata, mutta otan yhden esimerkin kuitenkin:

Ukko alkas aika varhasessa vaiheessa puhumaan siitä, että hän haluaa lapsen. Ei tietenkään heti, mutta kuitenkin aika nopeesti, koska ikäähän meillä molemmilla on jo jonkun verran. Ukko ja minä ei todellakaan haluta olla mitään 40+ vanhempia , joilla on aivan pieni ipana. Tiedän, että itse en ainakaan jaksaisi telmiä minkään 3v mukulan kanssa "vanhana". Nyt haluan olla töissä ja joskus ostaa talon jne. (Toivottavasti kukaan ei pahastu tästä. Tämä on vain oma mielipiteeni itseni kohdalla.)

Mulla on jo ennestään 9v lapsi. Sehän on pian jo teini! Ja nyt sitten kaikki alkaisikin taas alusta pienen vauvan kanssa. Ei kiitos!

No, asiasta keskusteltiin kuitenkin. En tyrmää mitään ehdotuksia suoriltaan. Nojaa, jos Ukko kerran haluaisi jäädä lapsen kanssa kotiin ja minä taas mielummin olisin töissä, ja tämä kerran molemmille sopii, niin miksi ei? Ei mulla sinällään mitään lapsia vastaankaan ole. Ja olisihan se tietenkin aika ihanaa saada lapsi ihmisen kanssa, jota oikeesti rakastaa.

No, aloin pikkuhiljaa tosiaan lämmetä ajatukselle enemmänkin. Ja *NAPS* Ukko muuttaakin mieltään "Ei ei, ei mitään vauvoja! Ehkä joskus paaaaljo myöhemmin!". Anteeks mitä? Joo, puhehan ei tosiaan ollu, että niitä lapsia alettais samantien pukkaamaan pihalle. Enkä minäkään niitä tosiaan NYT halua, myöhemmin, kuten oli alussakin puhetta. Ja kuten on ollu puhetta kokoajan sen jälkeenkin. 

Sama takin kääntö tapahtui taas tänään toisen asian suhteen. Asia oli sellanen, josta itse olen aina ajatellut, etten koskaan halua tehdä sellasta. Ukko sitten taas kertoi hyvinkin nopeasti seurustelun alussa, mitä hän haluaa. Otti asian itse puheeksi. Putosin melkeen sohvalta. Oli aika järkyttävä keskustelu sinällään, kun olen tosiaan aina ajatellut, että tommosia ajatuksia ei tarvitse koskaan edes miettiä. Niin varma olen tästä aina ollut.

No, nyt kypsytellyt tätä Ukon haavetta 3 kuukautta. Kerroin uuden mielipiteeni tähän asiaan tänään ja "EI! EI IKINÄ! PISTE!"

Anteeks mitä?

Ja sitten vielä se kolmas asia.. "Ei nyt pidetä mitään kiirettä. Ei hätäillä." Juu, ei hätäillä. Tämä oli SUN idea ja SUN aikataulus. Tsiisös! Mitä täällä tapahtuu?

Eli kaikki, mihin lopuksi myönnyn ajateltuani asioita enemmän - teilataan?
Tulee valtavia pettymyksiä, kun on laittanut koko ajatusmaailmansa ihan päälaelleen, koska toinen ihminen on esittänyt toiveensa. Miksi edes ajattelin toisen ideoita sen enempää? Varmaan, koska pidin niitä tosina ja lopuksi ihan hyvinä ideoina. 

Ei tunnu tosiaankaan hyvältä. 

Ja liekö tästä tekstistä saa mitään selvää..tuntuu ainakin sekavalta. Kuten olokin tällähetkellä. 

Toivottavasti se edes oikeesti "tykkää musta ja palijo!"...ettei sekin oo vaan ollu puhetta, joka käännetään päälaelleen heti, kun uskon siihen vakaasti.